Loppu hyvin, kaikki hyvin

Ylläoleva biisi soi aina salilla, nyt törmäsin siihen spotifyssa

Ensimmäinen kunnon koulupäivä tänään meni ihan loistavasti. En mä niiden opettajien puheista mitään selvää saanut ja oppitunneilla ihmettelin vaan että mitä täällä nyt tapahtuu. Tärkein kuitenkin onnistui, eli tutustuin luokkakavereihin. Kaikki oli ihanan innostuneita ja kuorossa harjoittelivat sanomaan mun nimeä :D. En myöskään joutunut viettämään hetkeäkään yksin, koska heti aamusta kolumbialainen Linda otti mut suojiinsa ja tutustutti muihin ja kierrätti ympäri koulua.
Erittäin hyvin onnistuneen koulupäivän jälkeen olikin aika lähteä koulubussilla kotiin. Näin oikean bussin, ja sen ikkunassa lapun jossa luki "Juan Carlos". Oikea bussi siis. Varmistin whatsapissa vielä host-äidiltä, että bussi on varmasti menossa oikeaan suuntaan, sillä en missään nimessä halunnut eksyä.
No bussi täyttyi ennen kuin ehdin sinne sisään, ja käskettiin odottamaan seuraavaa. Seuraava bussi ajoikin paikalle muutaman minuutin päästä. Tyytyväisenä kiipesin kyytiin ja yritin vielä varmistaa kuskilta, että varmasti ollaan menossa oikeean paikkaan. Jotain se höpötti Juan Carlosista ja primerosta, erotin sanan sí ja menin muiden oppilaiden sekaan istumaan.
Jo noin 10 minuutin matkaamisen jälkeen maisemat ei enää näyttänytkään yhtään tutuilta ja pieni epäilyksen tunne alkoi pikkuhiljaa heräämään mun sisällä. Jatkoin kuitenkin bussissa, koska luotin ymmärtäneeni kuskin sanat oikein.
Jossain vaiheessa käännyttiin sitten moottoritielle ja siinä vaiheessa mun paniikki kasvoi ja tajusin etten varmastikaan sitten ole oikeassa bussissa. Bussi jatkoi Jerezin läheisiin pikkukyliin ja mentiin koko ajan vaan enemmän maaseudulle. Tässä vaiheessa lähetin host-äidille viestin, ettei mulla ole hajuakaan missä olen.
Siellä mä istuin paniikista lamaantuneena ja mun päässä oli vaan yks ajatus "miten pääsen kotiin". Ja tosiaan tässä vaiheessa koti minne halusin ei ollut enää koti täällä, vaan ihan Suomessa. Siinä kun nieleskelin kyyneleitäni niin joku tyttö tuli kysymään multa, että minne oikein oon menossa, sillä bussissa oli enää n. 10 oppilasta, ja oltiin jossain ihan peltojen keskellä. Yritin selittää, minne oon matkalla, mutta olin niin paniikissa että puhuin varmaan saksaa, englantia ja espanjaa sekaisin.
Samalla hetkellä kun yritin selittää määränpäätäni muutamalle avuliaalle oppilaalle, host-äiti soitti. Enpä sillekkään osannut mitään sanoa vaan heitin puhelimen mua auttamassa olleelle pojalle. Mun onnekseni se selvitti mun host-äidille, missä ollaan ja hoiti asiat bussikuskin kanssa niin että se vie mut jonnekkin mistä mun host-isä tulee sitten hakemaan mut autolla kotiin. Tässä vaiheessa olisin ollut valmis palvomaan maata sen pojan alla. Toivottavasti tavataan vielä, että voin kiittää uudestaan.
Muiden oppilaiden jäätyä pois bussista kuski ajoi mut jonnekkin ja ilmoitti vaan, että jää tässä pois tunnet ilmeisesti ton miehen tuolla. Jäin pois bussista ja host-isä tuli heittämään mulle yläfemmat ja sitten ajettiin kotiin. Host-isä nauroi kyyneleet silmissä mun retkelle koko matkan ja oikeesti pelkäsin, että kohta ajetaan ulos tieltä.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Pääsin kotiin suoraan ruokapöytään.

Illalla menin vielä salille päästämään paineita ja luulen tunnistaneeni mun luokkalaisen pojan. No jos ei ollut se niin varmasti käsitti mun hymyn erittäin huonoksi iskuyritykseksi, jos oli niin propsit mulle!